1 Joh. 4: 16 Jumala on rakkaus. Se, joka pysyy rakkaudessa, pysyy Jumalassa, ja Jumala pysyy hänessä. 17 Jumalan rakkaus on saavuttanut meissä täyttymyksensä, kun me tuomion päivänä astumme rohkeasti esiin. Sellainen kuin Jeesus on, sellaisia olemme mekin tässä maailmassa. Pelkoa ei rakkaudessa ole, 18 vaan täydellinen rakkaus karkottaa pelon. Pelossahan on jo rangaistusta; se, joka pelkää, ei ole tullut täydelliseksi rakkaudessa.


19
Me rakastamme, koska Jumala on ensin rakastanut meitä. 20 Jos joku sanoo rakastavansa Jumalaa mutta vihaa veljeään, hän valehtelee. Sillä se, joka ei rakasta veljeään, jonka on nähnyt, ei voi rakastaa Jumalaa, jota ei ole nähnyt. 21 Tämän käskyn me olemmekin häneltä saaneet: joka rakastaa Jumalaa, rakastakoon myös veljeään.

 

Katoavat ja katoamattomat aarteet

 

Luulen, että useimpien ihmisten elämässä tärkein asia ovat ystävät ja perhe. Haluamme tuntea olevamme jollekin tai joillekin ihmisille tärkeitä ja välittämisen arvoisia ja tulevamme hyväksytyiksi sellaisina kuin olemme. Luulen, että useimpien suurin pelko on jäädä yksin ja tuntea itsensä hylätyksi.

 

Jos luuloni pitää paikkansa, suurin aarteemme on tulla rakastetuksi ja rakastaa. Nähdäkseni Raamattukin puhuu nimenomaan tästä asiasta. Se mitä Jumala haluaa meille lahjoittaa, on juuri rakkaus ja hyväksyminen. Meidän katoamaton aarteemme on Jumalan rakkaus. Meillä ihmisillä vain on taipumusta kääntää Jumalan hyvät lahjat vinksalleen. 

 

Rakkautemme voi muuttua maalliseksi ja vääristyä kahdella eri tavalla.

 

Ensiksikin se voi kohdistua ennen muuta omaan itseen ja muuttua itsekkyydeksi. Silloin keräämme itsellemme mahdollisimman paljon rahaa ja omaisuutta ja nautintoa. Haemme itsellemme turvaa ja mielihyvää tavaroista ja asioista, jotka voi hankkia rahalla. Kylkiäisinä saamme muiden ihailevat ja kateelliset katseet – ja kyltymättömän janon saada aina vain enemmän ja parempaa ja hauskempaa ja jännittävämpää… Onni tuntuu olevan aina jossain muualla, jossain mistä sitä pitää tavoitella. Kunhan saan palkankorotuksen tai uuden pelikoneen tai löydän hyvännäköisen kumppanin tai pääsen lomakohteeseen, joka on kauempana kuin se, johon kaverini matkustaa, niin sitten olen varmasti tyytyväinen. Se miten muilla menee, on heidän oma asiansa.

 

Tai toisessa ääripäässä rakkautemme vääristyy välinpitämättömyydeksi itseämme ja omia tarpeitamme kohtaan ja saa meidät uhrautumaan toisten puolesta ja ajattelemaan vain muitten tarpeita. Haemme hyväksyntää suostumalla muitten käytettäväksi. Ehkä pelkäämme jäävämme muuten yksin. Emme uskalla kuunnella itseämme, vaan taivumme muiden jatkeeksi ja teemme kaiken, mitä pyydetään.

 

Tällaiset rakkaudet ovat katoavia ja oikeastaan kadottamisen arvoisiakin, sillä ne estävät meitä kokemasta oikeaa rakkautta, sitä missä ei ole pelkoa mukana. Jos haemme elämäämme tyydytystä vain tavaroista ja viihtymisestä, meiltä jää antamisen ilo kokematta. Jos ripustaudumme joihinkin ihmisiin ja omistaudumme heidän pitämiseensä hyvällä tuulella, meiltä puuttuu ilo siitä että olemme itse olemassa.

 

 

Jumala on rakkaus ja tie hänen luokseen käy luopumisen kautta. Hän on läsnä, mutta emme sitä huomaa silloin, kun olemme täynnä muita asioita ja murheita. Jumalan rakkauden opimme näkemään Raamatusta, johon on koottu kertomuksia siitä, miten erilaiset ihmiset ovat kokeneet Jumalan läsnäolon elämässään. Selkeimmin se näkyy siinä, mitä Jeesuksesta kerrotaan. Lukiessamme ja kuullessamme hänestä näemme itsemme ja oman rakkautemme puutteellisina.

 

Näemme asioita, joita pelkäämme. Uskallamme kohdata tilanteita, joissa emme kelpaa, vaan jäämme yksin. Sillä pelosta ei pääse pakenemalla sitä, vaan kohtaamalla sen, pelkäämällä rohkeasti.

 

Ja voi olla, että Jeesuksen tavoin uskallamme myös välillä olla vihaisia siitä, että meitä tai muita kohdellaan epäoikeudenmukaisesti tai rakkaudettomasti. Opimme näkemään omia tarpeitamme ja pitämään puoliamme joskus vihaisestikin. Sillä vihastakaan ei pääse painamalla se piiloon tai selittämällä se pois. Saamme olla vihaisia, mutta voimme olla vihaisia sellaisella rakentavalla tavalla, että se tähtää sekä meidän että muitten asianomaisten käytöksen muuttumiseen vastaavissa tilanteissa. Silloin viha kohdistuu tekemisiin tai laiminlyönteihin, ei henkilöön. Eikä viha jää asumaan meihin ja myrkyttämään elämäämme.

 

Emmekä edes pelkää myöntää omia mokiamme ja syyllisyyttämme silloin, kun siihen on oikeasti syytä. Uskallamme kertoa itsestämme asioita, joita häpeämme. Sillä vain sen voimme saada anteeksi, minkä itse tunnustamme tarvitsevan anteeksiantoa ja armahdusta.

 

 

Jumalan valtakunnassa ja pelastuksessa on siis kyse pohjimmiltaan rakkaudesta ja yhteydestä. Synti on sitä, mikä erottaa meidät Jumalasta ja muista ihmisistä, itsestämme ja luonnosta. Armo ja anteeksianto puolestaan mahdollistavat rakkauden ja yhteyden niin omaan itseen, toisiin ihmisiin kuin Jumalaankin, ja luontoon myös. Johanneksen evankeliumissa ylösnoussut Jeesus ilmestyy opetuslastensa luokse lukittujen ovien taakse ja tervehtii: "Rauha teille! Niin kuin Isä on lähettänyt minut, niin lähetän minä teidät." Sanottuaan tämän hän puhaltaa heitä kohti ja sanoo: "Ottakaa Pyhä Henki. Jolle te annatte synnit anteeksi, hänelle ne ovat anteeksi annetut. Jolta te kiellätte anteeksiannon, hän ei saa syntejään anteeksi." Meidät lähetetään jakamaan rauhaa ja antamaan toisillemme anteeksi.

 

Onko sitten eroa sillä, pitääkö elämänsä tärkeimpänä asiana Jumalaa vai läheisiä ihmisiä, jos Jumala kerran on rakkaus ja se joka pysyy rakkaudessa, pysyy Jumalassa ja Jumala pysyy hänessä?

 

Ehkä ero on siinä, että silloin kun ihminen on Jumalaa tärkeämpi, kiinnitämme toivomme ihmisiin: itseemme ehkä, tai rakastettuun, perheenjäseneen, ystävään, opettajaan. Kohdistamme toiveemme ja pettymyksemme häneen. Silloin, kun Jumala on tärkein, kukaan ihminen ei joudu sellaiseen asemaan, että onnemme olisi vain hänestä kiinni. Toki jotkut ihmiset ovat kaikille tärkeämpiä kuin jotkut muut, mutta kukaan ei ole viime kädessä korvaamaton. Vaikka menettäisimmekin jonkun, Jumala jää, ja hän antaa elämäämme uusia ihmisiä tarpeemme mukaan. Luottamus tähän estää meitä ripustautumasta toisiimme ja tukahduttamasta läheisiämme liiallisilla odotuksilla ja vaatimuksilla. Onnemme riippuu Jumalasta joka pitää meistä huolta – toistemme kautta, ja välillä yksinkin jättäen.

 

Jumalan rakastamina ja armahtamina voimme rakastaa ja armahtaa itseämme. Ja kun pidämme itsestämme huolta, meillä on iloa ja rakkautta jakaa myös muille. Silloin emme ole muitten ylä- tai alapuolella, vaan kuljemme rinnalla ja jaamme siinä myös tämän elämän kipuja ja vaikeuksia.

 

Merja Auer