Matt. 25: 31-46

Jokainen tunteva ihminen kokee joskus taivaallisia ilon ja levon hetkiä jo maan päällä. Joskus kyseessä on ehkä hyvä hetki ystävien seurassa, joskus taas hetki yksin luonnon keskellä, melkein luontoon sulautuneena. Joskus sen voi kokea hyvää kirjaa lukiessaan tai elokuvaa katsoessaan. Joskus se tulee jumalanpalveluksessa tai rukousvastauksena, milloin mitenkin.

Myös maan päällinen helvetti on useimmille tuttu. Televisiosta ja lehdistä saamme nähdä ja lukea kuvauksia käsittämättömästä väkivallasta, sodista ja sorrosta. Omassa elämässämmekin on luultavasti ollut hetkiä, jolloin olemme kokeneet olevamme ikuisessa tulessa, kadotuksessa tai rangaistuksessa, erossa kaikesta hyvästä.

Joskus yksinäisyys on helvetti. Kelpaamattomuuden ja häpeän tunteet tuntuvat sulkevan ihmisen kaikkien muiden ulkopuolelle. Haluaisi muitten seuraan, haluaisi ystäviä ja rakkautta, mutta ei tiedä miten, eikä osaa tehdä mitään asian eteen.

Toisinaan muitten ihmisten seurassa oleminen voi olla helvetti. Yksin kaikki on hyvin. Mutta kun omia ajatuksia ja mielipiteitä kertoo muille, tunteekin tulevansa nujerretuksi, leimatuksi hulluksi tai muuten suljetuksi muitten ulkopuolelle. Haaveet ja mielikuvat joutuvat jatkuvasti törmäyskurssille todellisuuden kanssa.

Taivas- ja helvettikokemuksemme tuntuvat useimmiten liittyvän toisiin ihmisiin tavalla tai toisella. Kun yhteys pelaa, on kuin olisimme taivaassa tai kohtaisimme Jeesuksen. Kun se ei pelaa, olemme kuin helvetissä.

Tämänpäiväisellä vertauksella on usein perusteltu sitä, kuinka tärkeää on auttaa huono-osaisia ja pönkitetty auttajien itsetuntoa. Vertauksessa ihmiset eivät kuitenkaan tunnista hetkiä, jolloin he ovat kohdanneet tai jättäneet kohtaamatta Jeesuksen – hetkiä jolloin kaikki on ollut hyvin. He eivät ilmeisesti mieltäneet itseään hyväntekijöiksi tai laiminlyöjiksi, koska yllättyivät Jeesuksen sanoista.

Jokainen ihminen on syntinen. Kukaan meistä ei ole täydellinen. On siis luonnollista, että emme ole aina itseemme ja toisiimme tyytyväisiä. Ärsyynnymme asioista, jotka voisivat olla paremmin. Haluamme muutosta, haluamme muuttaa itsemme ja ihmiset lähellämme ja kaikkialla paremmiksi. Mutta vaatimalla me saamme harvoin aikaan pelkkää hyvää. Jos jotkut asiat paranevatkin, jotkut toiset useimmiten huononevat.

Aikojen alussa Jumala katsoi ihmistä, jonka oli tehnyt, ja näki että ihminen oli hyvä. Myöhemmin hän katsoi uudestaan, ja näki, että suurin osa ihmisistä teki pahaa itselleen ja toisilleen. Jumala hävitti pahaa tehneet ihmiset vedenpaisumuksella. Senkään jälkeen ihmiset eivät osanneet elää ihmisiksi. Jumala antoi heille käskyt avuksi, muttei niistä ollut paljonkaan hyötyä. Eivät ihmiset eläneet niiden mukaan.

Lopulta Jumala riisui jumaluutensa ja taivaallisen kuninkuutensa ja syntyi köyhäksi lapseksi. Hän kasteli vaippoja ja huusi nälkäänsä. Aikuinen Jeesus ”ei tarvinnut kenenkään todistusta ihmisestä, sillä hän tiesi itse, mitä ihmisessä on”, kuten Johannes kirjoittaa (Joh. 2:25).

Jeesus tuli vapauttamaan ihmiset syyllisyydestä ja muista kahleista. Hän tuli tekemään yhteyden mahdolliseksi. Jeesus ei rankaissut ketään eikä vaatinut käskyjen pilkun tarkkaa noudattamista. Hän antoi uuden käskyn, joka kokoaa kaikki vanhat käskyt yhteen ja täyttää ne: rakastakaa.

Tämä käsky ei pohjimmiltaan ole vaatimus. Ennemminkin se on rohkaisu heittäytyä Jumalan rakkauden kannattelemaksi. Saamme rohkeasti nähdä itsemme sellaisina kuin olemme kaikkine vikoinemme ja puutteinemme ja jäädä sellaisinamme Jumalan haltuun. Tästä anteeksiannosta ja hyväksymisestä lähtee kaikki muutos – ilosta ja vapaudesta, ei käskystä tai velvollisuudesta.

Jumalan kannattelemana on mahdollista nähdä myös muut vikoineen ja puutteineen, antaa heille anteeksi ja hyväksyä heidät. Silloin ei välttämättä edes huomaa olleensa tekemisissä hätää kärsivän kanssa. Kun ei keskity niihin eroihin, joita meissä on toiseen nähden, tunnistaa hänessä jotain samaa kuin itsessään. Kun olemme kohdanneet oman nälkämme ja janomme, kodittomuutemme ja alastomuutemme, sairautemme ja vankeutemme, kestämme nähdä niitä myös toisessa. Meidän ei tarvitse enää asettua hänen yläpuolelleen auttajaksi tai peloissamme sulkea häntä elämämme ulkopuolelle.

Emme pääse perille silloin kun yritämme liikaa tai kun meillä on liian valmiit käsitykset asioista ja ihmisistä. Emme silloin elä tässä hetkessä emmekä näe itseämme emmekä toisia sellaisina kuin he ovat. Jäämme yhteyden ulkopuolelle.

Luopumalla yrittämästä pääsemme perille. Itsestään, se on Jumalan armoa.