Sunnuntaina osallistuin Sastamalan vanhassa kirkossa messuun, joka mukaili Mikael Agricolan Messua eli Herran Echtollista vuodelta 1549, siis ensimmäistä täydellistä suomenkielistä jumalanpalveluskaavaa. Latinankielisestä katolisesta messusta oli siirrytty pikkuhiljaa kansankieliseen luterilaiseen.

Riemuitsin, minä joka olen kaivannut puhetta synnistä. Siinä sitä nyt oli. Jo ennen ensimmäistä virttä meidät johdatettiin tunnustamaan syntimme. Pappi käsittääkseni vielä tunnusti erikseen omat syntinsä latinaksi. Vasta sitten tuli johdanto ja Herra armahda, kunnia, vuorotervehdys, rukous, epistola ja sitten ensimmäinen virsi, jossa muistutettiin, ettemme pysty elämään kymmenen käskyn mukaan. Saarna oli referaatti Lutherin saarnasta. Sisällön olen unohtanut, mutta sitä oli tuttua ja turvallista kuunnella, jotenkin se oletettavasti päätyi turvautumaan armoon.

Parasta oli että tämä kaikki johdatti ehtoollispöytään. Jumalan Karitsa -hymnin jälkeen seurakunta siirtyi kuoriin ja kuunteli siellä vielä rippisanat, jotka suloisesti kertasivat eri puolilta ihmisen raadollisuutta ja kyvyttömyyttä tehdä hyvää ja aina uudestaan vakuuttivat, kuinka Jumalan armo on aina suurempi kuin ihmisen synnit.

Murheet ja riittämättömyyden tunteet katosivat, sielu lepäsi.

***

Julkaisin tämän myös omassa blogissani.

Merja