Lisääntyköön meille armo ja rauha meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen tuntemisen kautta.

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Päivän evankeliumiteksti on niitä ehkä kaikkein tunnetuimpia kertomuksia Jeesuksen evankeliumista. Se on myös siinä mielessä – voisi sanoa harvinainen – että se on luettavissa kaikissa neljässä evankeliumissa. Tällä kertaa Johanneksen kirjoittamana se kuuluu näin:

 

Joh. 6: 1-15:

 

Onko sinulla esikuvia elämässäsi? Eräänlaisia idoleita, joiden kaltainen haluaisit olla. Voisi ajatella, että meillä kaikilla on useitakin esikuvia, ehkäpä joku henkilö Raamatussa, kukapa tietää. Tänään on leipäsunnuntai ja minun pitäisi vissiin puhua Jeesuksen ruokkimisihmeestä, niin kuin sitä evankeliumissa kuvattiin. Kertomus siitä, miten Jeesus ruokki valtavan väkijoukon on hyvin monisäikeinen ja siitä on löydettävissä todellinen elämän kirjo. Jospa kuitenkin pohtisimme tällä kertaa evankeliumitekstiä hiukan toisesta näkövinkkelistä.   

 

Ajatellaanpa hetken, keitä ihmisiä äskeisessä kertomuksessa esiintyi: Jeesus luonnollisesti, koko kertomuksen päähenkilö. Ketä muita? Nuori poika viiden ohraleivän ja kahden kalan kanssa oli mukana – kyllä vaan. Hänet me varmasti muistamme, niin kuin myös ison väkijoukonkin, viisituhatta miestä ja kuten muista evankeliumeista löytyy, myös melkoinen joukko naisia ja lapsia oli kokoontunut kuuntelemaan Jeesusta.

 

Vieläkö löytyy muita henkilöitä? Filippus niminen Jeesuksen opetuslapsi, jonka Jeesus pisti vähän koville ja koetteli, mitenkä usko ja luottamus häneen voi kestää. Näihin kaikkiin ihmisiin voisimme varmasti useassakin elämämme tilanteessa samaistua.

 

Keitä valitsisit esikuvaksesi tässä joukossa? Tai jos et löydä idoliasi, niin kysyn sitten, että keneen heistä voisit omassa elämässäsi, ehkä juuri tällä hetkellä, samaistua? Jätän tämän vastauksen nyt itsellesi pohdittavaksi kun luen vielä pienen pätkän tekstiä: Jakeet 5-9.

 

En voi sille mitään, mutta juuri tällä hetkellä yksi henkilö tässä joukossa kiinnostaa minua poikkeuksellisen paljon – henkilö, jota en itse asiassa ole vielä edes maininnut – ja voisimmekin pohdiskella vähän hänen tekemisiään ja niiden motiiveja. Voisi sanoa, että hän oli opetuslapsijoukon kakkos- tai kolmosketjussa. Meriittilista ei ollut Raamatun mukaan kovinkaan hääppöinen: Ansio oli lyhyesti ja yksinkertaisesti: "Pietarin veli", nimittäin tämän Andreaan.

 

Miksi Andreas kiinnostaa, eihän hänessä ole mitään erikoista: tavallinen ihminen? Miksi hän voisi olla vaikka idoli eli esikuva meille jokaiselle? Löytyisikö vastaus parista asiasta?

Ensinnäkin juuri tuo tavallisuus. Hän oli kuin yksi meistä, kuka tahansa. Ei hän ollut kuuluisuus, ei hän tehnyt ihmeellisiä tekoja, ei hän noussut muita korkeammalle. Hän oli vain erään toisen miehen veli. Hän oli niin kuin kukin meistä. Tässä on hänen meriittinsä: hän oli ihminen. Mutta voiko aivan tavallinen ihminen olla mitenkään kiinnostava ja esikuva toiselle?

 

 Toinen asia, joka mielestäni tekee Andreaksesta kiinnostavan, onkin jo vaikeampi juttu. Puhumme asiasta, jonka kanssa joudumme elämän keskellä useasti painiskelemaan, nimittäin nöyryydestä.

 

On olemassa (vähintään) kahdenlaista nöyryyttä.

Eikö Andreas olisikin voinut toimia kahdella eri tavalla? Toisaalta näin: edessä on nälkäinen väkijoukko, jonka koko on puolet Kaarinan kaupungin asukasmäärästä. Hän tuntee vain yhden poikanen, jolla on viisi leipää ja kaksi kalaa.

Teille nuorille sanoisi varmaankin enemmän tämä: pojalla oli viisi hampurilaista ja kahdet ranskalaiset. Eihän niillä voi puolta Kaarinaa ruokkia. Pistetään siis pillit pussiin ja lähdetään kotiin, voisi Andreas ajatella. Tällaista nöyryyden lajia voisi kutsua omaan napaan tuijottamisen nöyryydeksi. Itsessään ihan oikea toteamus: ei minulla ole resursseja tähän kaikkeen.

 

Andreas toimi kuitenkin toisin: Lähtökohta oli sama, mutta sen sijaan, että hän olisi todennut tehtävän mahdottomuuden (niin kuin se ihmiselle mahdotonta olikin), hän jossain sisimmässään oivalsi, että tämän asian voi viedä eteenpäin. Jos minä en pysty, niin on ehkä joku joka pystyy. Hänessä oli syntynyt luottamus Jeesukseen. Niinpä hän puhui noista muutamista leivistä ja kaloista hänelle – tosin hyvin epäröiden ja varovasti. "Miten ne riittäisivät koko tuolle joukolle", hän kyseli.

Puhumme usein epäilevästä Tuomaasta, yhtä hyvin pitäisi puhua nöyrästä – ja samalla myös epäilevästä – Andreaksesta. Hänen nöyryytensä oli toisenlaista nöyryyttä: Jumalan mahdollisuudet huomioon ottavaa nöyryyttä.

Ei tuo Andreas näytä olevan mikään sellainen uskon sankari, joka varmasti tiesi, että kun asiat viedään Jeesuksen luokse, niin kyllä ne selviävät. Tässä kaikessa on kuitenkin kaikuja sellaisesta nöyryydestä, johon meitä opetetaan esimerkiksi "Isä meidän rukouksessa", jossa saamme taas kohta rukoilla: "Tapahtukoon sinun tahtosi".

 

ON VÄÄRÄÄ NÖYRYYTTÄ, JOS EI USKALLA LUOTTAA JUMALAN HYVYYTEEN, kirjoittaa ruotsalainen teologi Owe Wikström. Tähän me sorrumme itse kukin meistä kovin useasti, näin voimme varmasti myöntää. Emme luota Jumalan hyvyyteen, emme edes ota häntä elämässämme huomioon. Emme kysele hänen tahtoaan emmekä tosissaan pyydä sen toteutumista. Näin joudumme kerta toisen jälkeen toteamaan, jos haluamme tosissaan olla rehellisiä itsellemme.  Puskemme omin voimin läpi elämästä. Eihän tässä muita tarvita. On tässä aikaisemminkin pärjätty.

Andreas kuitenkin, jotenkin sisimmässään, näki Jeesuksen puoleen kääntymisen ainoaksi mahdollisuudeksi siinä tilanteessa. Eikö tässä ole meille sellainen esikuva, idoli, jonka tekemisiä kannattaisi itse kunkin meistä omassa elämässään ottaa oppia?

 

Toinen asia, jonka Owe Wikströmiltä luin kuuluu näin: EI MEIDÄN TEKEMISIÄMME ESTÄ MEIDÄN HEIKKOUTEMME VAAN MEIDÄN VOIMAMME. Meidän voimamme, eli oikeastaan meidän luulomme siitä, että me itse pystyisimme tekemään jotakin, estää meitä toimimasta lähimmäistemme ja myös itsemme hyväksi. Se on sellaista omaan napaan tuijottamisen nöyryyttä, joka saa hyvin nopeasti meidät luopumaan ja luovuttamaan.

 

Kuitenkin, juuri meidän heikkoutemme ajaa meitä sinne, minne meidän kuuluukin mennä: Kristuksen luo. Epäilevinä, epäuskoisina, epäonnistuneina, jopa pelokkaina, voimme antaa kaiken Kristukselle. Paavalin kirjoittaa: "Minun voimani tulee täydelliseksi heikkoudessa".

Tämä lainalaisuus – vahvuus täydellisessä heikkoudessa – toimii vain yhdessä paikassa: Jumalan valtakunnassa. Tämä valtakunta ei ole jossakin tuolla kaukana, elämän rajan takana, vaan se on Jeesuksen sanoin meidän keskellämme; Tässä ja nyt, täällä Kaarinassa, arjen ja juhlan keskellä. Tässä valtakunnassa, jonka jäseniä me kasteen kautta olemme, mahdoton voi muuttua mahdolliseksi ja heikkous voimaksi.

 

Aloitin apostolisella tervehdyksellä: Lisääntyköön meille armo ja rauha meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen tuntemisen kautta. Miten tekstin sanoma voisi tänä päivänä lisätä armoa ja rauhaa elämässämme? Yhdellä lauseella sanoen: "Andreas, joka oli kuin kuka tahansa meistä, kelpasi omana itsenään, sellaisenaan Jeesukselle, niin myös sinä".

 

Eero Heino

seurakuntapastori