Pääsiäisen ilosta huolimatta, pistän vielä Pitkänperjantain saarnani blogiin

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

"Jeesus otti minun paikkani. Minun olisi pitänyt olla tuolla". Näitä sanoja ei löydy tämän päivän evankeliumitekstistä, eikä sellaisenaan suoraan Raamatustakaan, mutta tuo huuto on mitä totisinta totta meidän jokaisen elämässä. Huuto oli pääsiäisnäytelmämme Barabbaan – roiston ja murhamiehen - häpeää kantava toteamus Jeesuksen ristin juurella.

"Jeesus otti minun paikkani".

 

Kun Jeesus ja Barabbas seisoivat Pilatuksen, eli maallisen tuomioistuimen edessä, niin siinä seisoi kaksi isän poikaa. Jeesus Kristus, Jumalan, taivaallisen Isän poika ja Barabbas, mikä suomennettuna tarkoittaa "isän tai jopa isin poika" – (Bar = poika, Abba = isä) à Bar Abbas.

 

Siinä tuomioistuimessa Totuus ja valhe kohtasivat toisensa, ja valhe voitti. Se on tuomioistuin, johon me kaikki barabbaat – isin pojat ja äidin tyttäret – joka päivä näytämme joutuvan: Toisen ihmisen tuomittavaksi; sekä syytettyinä että tuomareina. Tuomio on tässä jokapäiväisessä tuomioistuimessa monesti julma: totuus saa väistyä kun valhe voittaa. Itsekkyys ja oman edun tavoittelu jyräävät totuuden, sillä totuus on usein tässä tuomioistuimessa vaiti. Tai oikeastaan; ehkä on niin, että se ei ole vaiti, vaan totuuden ääni ei kuulu kaikkien "ristiinnaulitse" huutojen alta.

 

Mutta olemmeko me bar-abbaat – isin pojat ja äidin tyttäret (tai äidin pojat ja isin tyttäret) – jotka vapautetaan ihmisten tuomioistuimen edessä todella vapaita?

 Vai jäämmekö me – näennäisestä ulkoisesta vapaudestamme huolimatta – kuitenkin toistemme mielipiteiden, vaatimusten ja toiveiden vangeiksi. Ulkoiset kahleet voivat irrota, mutta sisältä saatamme olla entistä tiukemmin toistemme vankeja. Voimmehan me elää eli olla hengissä, mutta meiltä puuttuu todellinen Elämä, elämä isolla E:llä.

Meidän vapautemme ihmisten tuomion edessä on näennäistä vapautta, jos se ei perustu totuuteen, sanoohan Jeesus: "Totuus tekee meistä vapaita".

 

Jeesus sanoo myös itsestään: "Minä olen Tie, Totuus ja Elämä". Koska emme siis löydä vapautusta – eli todellista Elämää – ihmisen tuomioistuimen edessä, niin meidän on kuljettava Tietä pitkin – eli yhdessä Jeesuksen kanssa kohti Jumalan tuomiota. Se tie on usein tuskien ja vaikeuksien tie. Se tie vie Jumalan tuomioistuimelle, joka on Golgatan ristin juurella. Siinä on Jumalan rakkauden suuri paradoksi, totuuksien totuus: kuolemaan kätketty Elämä. 

 

Tullessamme Golgatalle, meitä kohtaa näky, joka saa päämme kääntymään. Kohtaamme siellä hyljeksityn, ihmisten torjuman Totuuden. Totuuden, joka on halveksittu ja jota ei pidetä minään, kuten Jesaja kirjoitti. Voiko olla suurempaa ihmisen tuskaa kuin silloin, kun huomaa jäävänsä todella yksin, kaikkien hylkäämäksi ja vielä pilkattavaksi.

Pääni kääntyy häpeästä. "Minun olisi pitänyt olla tuolla."

 

Samalla huomaan olevani nyt itsekin ristille tuomittu. En kuitenkaan keskimmäisellä ristillä, Jeesushan jo otti minun paikkani, sen joka minulle "Isin pojalle" todellisuudessa kuului, vaan Jeesuksen toisella puolella: Itse asiassa välillä toisella, välillä toisella.

Hämmästyn nimittäin huomatessani toistelevani tuon toisen pahantekijän herjaavia sanoja: "Jos kerran jotakin olet, niin pelasta nyt itsesi ja siinä samassa minut". En minä oikeastaan sinusta välitä, kunhan itse pääsisin tästä piinasta vapauteen.

 

Kuulen kuitenkin myös tuon toisen pahantekijän sanat ja totuus omasta elämästäni alkaa yhä selvemmin näyttäytyä itselleni: "Me olemme ansainneet tuomiomme, meitä rangaistaan tekojemme mukaan", hän sanoi. Enkä voi sille mitään, mutta huomaan, kuinka hyvältä tuntuu toistaa tuon pahantekijäveljeni sanoja: "Olen ansainnut tuomioni", vaikka samalla myös itseni teoistani tuomitsen.

On hyvä olla, kun saa tunnustaa totuuden. On hyvä olla, sillä "Totuus tekee meidät vapaiksi".

 

Psalmien kirjoittajaveljemme kirjoittaa katumuspsalmissaan.

 

"Niin kauan kuin minä vaikenin synnistäni,

 ruumiini riutui ja kuihtui.

Päivät päästään minä huusin tuskassani".

 

Meitä kristittyjä moititaan usein siitä, että haluamme uskollamme syyllistää toisiamme. Eihän syyllisyydestä ja synnistä puhumisella toki tarvitse mässäillä eikä ahdistaa meitä heikkoja ihmisiä. Eikö kuitenkin ole niin, että jos me emme saa puretuksi eli tunnustetuksi omaa syyllisyyttämme, niin jäämme Pilatuksen tuomioistuimen eteen. Siihen ihmisten tuomioistuimen eteen, joka ei poista syyllisyyttä, vaan siirtää sen ehkä syrjään, toiseen ihmiseen, tai painaa sen niin syvälle itseemme, että "ruumiimmekin riutuu ja kuihtuu."

Siksi emme saa lähteä koskaan, minkään syyn tähden, ristin juurelta pois, vaan tuon Psalmin kirjoittajan tavoin sanokaamme:

 

"Minä tunnustan sinulle syntini, en salaa pahoja tekojani"… ja saamme kuulla kuulee vastauksen: "Sinä annoit anteeksi pahat tekoni, otit pois syntieni taakan"

 

Tuntuu kuinka kahleeni, sisäiset hiertävät itsekkyyden, rakkaudettomuuden ja oman edun tavoittelun kahleeni, vihdoinkin alkaisivat aueta. Tuntuu niin hyvältä, vaikka kaikki ulkoiset tekijät ovat minua vastaan, todeta todellinen tilani: "Saan rangaistuksen tekojeni mukaan".

 

Kuulen tämän pahantekijäveljeni vielä jatkavan: "Jeesus, muista minua kun tulet valtakuntaasi". Huomaan itsekin toistavani näitä sanoja. "Muista minua Jeesus" ja kuulen Hänen vastaavan – niin ryöväriveljelleni kuin minulle – ehkä kauneimmat sanat, jotka eläessäni olen kuullut: "Tänään – tänä päivänä – olet minun kanssani paratiisissa".

Jumalan rakkauden paradoksi – kuolemaan kätketty Elämä – on siis totta minun elämässäni ja hyvä ystävä, myös sinun, elämässäsi. Suurimpaan mahdolliseen ihmisen ikävään, tuskaan ja syyllisyyteen kaikuu nämä Jeesuksen armahtavat sanat: "Tänään olet kanssani paratiisissa".

 

Nyt kahleet kirpoavat lopullisesti. Mikään ei voi enää pidätellä. Ihmisten tuomioilla ei ole mitään merkitystä. Sanotut sanani ja tehdyt tai tekemättömät tekoni eivät merkitse yhtään mitään. Jumalan armo riittää.

 

Meidän ei tarvitse turvautua sellaisiin puolitotuuksiin ja tuomioihin kuin: olet toivoton ja kurja, täysin syntinen ihminen - Tai: jatka vaan elämääsi, et ole sen pahempi kuin muutkaan. Nämä ovat ihmisten tuomioita ja puolitotuuksia, jotka eivät anna meille lepoa.

Ne kertovat rakkauden puutteesta ja armon unohtamisesta. Riennä siis pois Pilatuksen tuomiolta Jumalan tuomiolle.

 

Hänen tuomionsa ja totuutensa on seuraavanlainen: Olet syntinen ihminen, mutta samalla myös Kristuksen tähden armahdettu ja pyhä. Minä annan anteeksi, otan pois syntiesi taakan. Tänäänkin olemme sen jo synninpäästössä itse kukin kuulleet

 

Jumalan rakkauden paradoksi, kuolemaan kätketty elämä tuo armon keskelle synkintä pitkänperjantain hetkeä.

 

Eero