Kirkkopäiväviikonlopppuna 24.-27.05. kodissamme sorisi eestin kieli. Kaarinan seurakunta oli kutsunut kirkkopäiville edustajia Palamusen ja Laiusen seurakunnista. Kolme miestä eteläiseltä maalta, Palamusesta, majaili meidän kodissamme. Kaksi heistä nukkui olohuoneen lattialla patjoilla; sopeutuvaista väkeä. Iltateellä ja aamukahvilla tuli vaihdettua monenlaiset kuulumiset. Seurakuntaelämä Virossa on Suomeen verrattuna vaatimatonta. Kirkon jäseniä on edelleen vähän. Vielä vähemmän on niitä, jotka maksavat ns. jäsenmaksunsa. Pappikaan ei voi olla varma, että seurakunnalla on varaa maksaa joka kuukausi hänelle palkkaa. Virossa kysytään kutsumusta.

Viime viikonloppuna oli Ruotsissa, Enköpingissä, pohjoismainen ystävyysseurakuntaseminaari. Kaarinasta meitä oli siellä kolme edustajaa; seurakuntaneuvoston varapuheenjohtaja Aila Laitinen, johtava diakoniatyöntekijä Kaisa Rauma ja minä. Norjasta oli edustajia kahdesta seurakunnasta, Nedre-Eikkeristä ja Mjöndalenista sekä Tanskasta Ölstykkestä (näissä kahdessa viimeksi mainitussa seurakunnan nimessä pitäisi olla sellainen o, jonka halkaisee vino poikkiviiva - en löydä, olkoon siis ö). Isäntien edustajia oli sitten tietysti enemmän.

Ruotsalaiset isännät olivat valineet aiheeksi keskustella ystävyysseurakuntatoiminnan jatkosta. Nykyisellään on paineita moneen suuntaan; mihin tarvitsemme vielä tätä pohjoismaista ystävyyttä? Kun kuntapuolella ei enää vastaavia ystävyyssuhteita kovinkaan aktiivisesti hoideta, mikä on seurakuntien motiivi ystävyydelle?

Kaikkien seurakuntien edustajat olivat sitä mieltä, että ystävyyttä kannattaa edelleen vaalia. Olemme kaikki osa maailmanlaajaa Kristuksen kirkkoa. Pohjoismaiden kristityillä on yhteinen historia. On tärkeää pitää yhteyttä ja tietää, mitä naapurimaiden seurakunnille kuuluu. Ystävyys on arvo sinänsä. Kun rukoilemme ystävyysseurakuntiemme puolesta nimeltä mainiten, konkretisoituu ystävyys jumalanpalveluselämässä. Voimme myös oppia toisiltamme monia asioita. Toisten kokemukset voivat auttaa eteenpäin. Päätimme seuraavien kokousten osalta pohtia isäntämaan valitsemaa sille seurakunnalle tärkeää tulevaisuuden kysymystä yhdessä. Toivomus oli saada aihe tietoon ajoissa, että kussakin seurakunnassa voidaan siihen valmistautua. - Kahden vuoden päästä kutsujana on Norja.

Sitten pari reunahuomautusta.

Vaikeinta Ruotsissa oli, kun piti puhua ruotsia - ja yrittää ymmärtää norjalaisten ja varsinkin tanskalaisten puhetta. Kyllä siinä oli aika suuri kiusaus jäädä istumaan hiljaa ja vetäytyä. Mutta, kun vain alkoi selittää rohkeasti asiaansa, niin kyllähän sitä yleensä sai itsensä ymmärretyksi - luulisin.

Hienointa oli saada asua luostarissa. Lähellä Enköpingiä on luterilainen, evankelinen Mariantyttärien luostari. Siellä oli luonnon rauhaa ja hengen avaruutta. Sielu lepäsi. - Vierastalon, jonka nimi on Mariafrid, seinällä oli kudonnainen. Siinä oli Jeesus-lasta käsillään kohottava Maria ja teksti Johanneksen evankeliumista: Että he yhtä olisivat.

Pirjo