Kävelen tuttua reittiä sieniämpäri kädessä ja vähitellen pohja peittyy kauniista kantarelleista. Vastaan tulee onneton ihminen, jonka kori on ihan tyhjä, valittaen, että mitään ei löydy. Sanon hänelle: ota nämä, niin pääset hyvään alkuun.

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Sieniämpärini alkaa täyttyä uudestaan ja kohta se on jo puolillaan. Toinen onneton ja väsynyt ihminen tulee vastaan ja kun ei tunne paikkoja, niin eihän hän mitään ole löytänyt. Pikkaisen hammastani purren sanon: ota muutama näistä sienistäni, niin pääset alkuun.

 

Tiedän lähitienoon hyvät sienipaikat ja parin tunnin päästä ämpärini loistaa täynnä upeankeltaisia sieniä. Jalkojani alkaa väsyttää, hirvikärpäset ja hyttyset ahdistavat, kun kolmas ihminen tulee vastaan. Eipä tuo raukka ole mitään korinsa pohjalle saanut. Katson kovalla vaivalla poimittuja MINUN sieniäni ja annan muutaman rohkaisevan sanan vastaan tulleelle. ”Kyllä sinä niitä sieniä vielä löydät, ihan niin kuin minäkin”.  

 

Tämähän oli vain ajatusleikki, mutta s

uopursujen huumaavan tuoksun täyttäessä ilman ja auringonsäteiden siivilöityessä oksien lävitse, mietin samalla, miksi meidän ihmisten on paljosta vaikeampaa antaa kuin vähästä?

 

eero-äijä