Eli katumusharjoituksen kaikuja

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Tarkoitukseni oli jo alkuviikolla kirjoittaa miesten retriitistä, tuosta ainakin omasta mielestäni todella hienosta kokemuksesta. 

Tarkoitukseni oli kirjoittaa myös poikkeuksellisen kauniista, silmiä ja sydäntä hivelevästä ruskasta,

hienoista kohtaamisista ihmisten kanssa,

siitä, miten myös lemmikin kuolema voi olla todella surullinen asia ja vaatia surutyötä, kuten eräs ystävä minulle kertoi,

levollisuudesta, jota koin keskiviikon "Syksyn pimetessä" -illassa,

ikonista, jonka eräältä ystävältäni tilasin ja jonka hän lupasi minulle maalata,

hienoista ajatuksista "aikuis-jatko-riparin" muisteloillassa,

vapauttavasta anteeksipyytämisen ja –antamisen kokemuksesta menneellä viikolla,

Miesten piirin upeasta keskustelusta,

suunnitelmista töissä ja töistä…

Tarkoitukseni oli siis kirjoittaa viime päivien kokemuksistani työssäni.

En ole ehtinyt aikaisemmin kirjoittaa, nyt kuitenkin kirjoitan. Monesta asiasta kiitollisin mielin kirjoitan, monesta hyvästä työssäni kokemasta asiasta. Yksi sana tekstistä kuitenkin puuttuu. Menemisten ja tulemisten, työn ja tohinan keskelle tuon yhden sanan haluan vielä kirjoittaa. Se sana on koti. Kyllä mä sielläkin piipahdin… 

Tulipahan tässä yhteydessä Paavalin jykevä teksti mieleeni: "Mutta se, joka ei huolehdi omaisistaan ja kaikkein lähimmistään, on kieltänyt uskonsa ja on epäuskoista pahempi." 1. Tim. 5:8.

Työ voi olla rakasta ja siihen voi uppoutua. Työ voi myös olla raskasta ja siihen voi upota. Kumpi näistä on vaarallisempi asia? Johtaakohan edellinen ennemmin tai myöhemmin jälkimmäiseen?

Anteeksi vaan hyvä sielunsisar ja –veli, jos seuraavat sanat kalahtavat liian kovaa:

Tunnustakaamme itsellemme rehellisesti, että itseensä tyytyväinen ihminen, joka kehaisee, jos ei ääneen, niin ainakin mielessään, tekevänsä työtä 110-prosenttisesti (lue: yli voimavarojensa) on joko narsisti tai tyhmä.

Kirjoittaa Ego-Eero