Tänään on neljäs rukouspäivä ja päivän aiheena on rauha,  ihmiskunnan solidaarisuus ja vastuu. Kun lisäksi vietämme perinteistä sadonkorjuun kiitosjuhlaa, niin voimme hyvin lisätä tähän päivän juhlaan sanan kiitollisuus.

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Päivän evankeliumiteksti on Luukkaan evankeliumin kuudennesta luvusta: Luukas 6: 31–36.

 

On siis taas ollut sadonkorjuun aika. Satoa korjaavat niin "me" kuin "ne." "Niillä" meni tällä kertaa paljon edellistä kertaa huonommin ja paljon huonommin kuin "meillä." Sato-odotukset eivät täyttyneet, tuli ainakin osittainen kato ja siksi tulos jäi kovin huonoksi. "Niillä" on siis selvästi syytä olla huolissaan.

"Meillä" meni sen sijaan uskomattoman hyvin, suorastaan loistavasti. Sadosta tuli kaikkien aikojen paras, melkein tuplasti odotuksia parempi. Lisäksi mieltä ainakin nurkan takana hykerryttää tieto siitä, että "niillä" meni tosi huonosti. "Ne" ericssonilaiset eivät siis pärjänneet, mutta "me" nokialaiset, "me" taotaan kovaa tulosta. Saamme korjata loistavaa satoa.

Tosin; ei kuitenkaan ihan niin hyvää kuin ehkä haluaisimme. Ehkä kuitenkin jäi vielä vähän hampaankoloon. Enemmän, vielä enemmän, voisi saada.  Satoa eli rahaa tulee, mutta ei tässä oikein kiitollinen osaa olla. Onneksi "niiden" huono sato parantaa "meidän" tulostamme.

Ei siis kaikesta huolimatta ole syytä kiitollisuuteen, mutta ei myöskään minkään näköiseen rauhaan. Kukapa tietää mihin seuraava satokausi johtaa? Satoahan mitataan jo seuraavan kvartaalin jälkeen. Sydän jää rauhattomaksi, iloa on vaikea löytää kun pitää itselleen koko ajan hamuta enemmän ja enemmän.

 

Rauha, ihmiskunnan solidaarisuus ja vastuu… näinhän se meni, tämän sunnuntain teemat. Tuo sana rauha tuntuu erityisen hyvältä ja kuitenkin niin usein joltakin sellaiselta, jota me aivan kuin hapuillen joudumme tavoittelemaan sekä itsellemme että myös lähimmäisillemme.

 

Paavali kirjoitti äsken kuullussa kirjeessään (2. Kor. 13: 11–13) eräänlaisen neljän askeleen matkan kohti rauhaa: "Iloitkaa, antakaa ojentaa itseänne, ottakaa kehotukseni vastaan, olkaa yksimielisiä ja eläkää rauhassa." Näitä sanoja seuraa lupaus: "Niin rakkauden ja rauhan Jumala on oleva teidän kanssanne."

 

"Iloitkaa", Paavali kehottaa. Mistä ilo tulee? Voit varmasti mielessäsi tälläkin hetkellä ajatella monia asioita, joissa olet viime aikoina kokenut iloa, ihan sellaista aitoa ja pyyteetöntä iloa. Voit ajatella kiitollisin mielin positiivisia asioita, joista olet saanut yksin tai jonkun toisen kanssa iloita ja nauttia.

 

Näiden hyvien ja positiivisten asioiden rinnalle Jeesus nostaa erään esimerkin ilon olemuksesta sanoessaan näin: "Autuaita olette te, kun teitä Ihmisen Pojan (eli Jeesuksen) tähden vihataan ja herjataan… Iloitkaa silloin, hyppikää riemusta, sillä palkka, jonka te taivaassa saatte, on suuri." (Luukas 6.22 (osa) – 23a). Vaikka tässä on kyse, voisi sanoa aivan jumalaisesta ja yliluonnollisesta ilosta, niin siinä ei missään tapauksessa liidetä elämän yli vaan eletään elämää täysillä. Voisi sanoa, että elämää eletään täysillä ihan syvimpiä pohjamutia myöten. Ilo ja rauha löytävät toisensa juuri siellä, elämän syvissä vesissä, sillä Jumala itse on siellä läsnä lupauksellaan. Hän lupaa: tulevaisuutesi on turvallisesti kädessäni. Näin sydämen sisäinen ilo voittaa ulkoisen vaivan ja ahdistuksen. Ulkoisenkin rauhan rikkoutuessa sisällä voi vallita syvä mielenrauha, yli ymmärryksen käyvä rauha. Todellinen ilo ei synny menestyksekkään elämän pintaliidossa.

 

Paavali jatkaa rauhaan pääsyn askeleita sanoin: "Antakaa ojentaa itseänne." Tämä menikin jo vaikeammaksi, sillä minulle tulee – ainakin melkein – ensimmäiseksi mieleen kuritus.

Voiko rauhan saada toista kurittamalla? Näin me usein kuvittelemme sekä henkilökohtaisella tasolla että suuremmissa piireissä. Eikö sitä rauhaa Irakissakin parhaillaan yritetä ampumalla ja pommittamalla saada aikaan? Raamatulla päähän lyönti (kuvaannollisesti) tulee myös ojentamisesta mieleeni. Tuo Paavalin kehotus sallia itsensä ojentaminen on kuitenkin jotakin aivan muuta.

Jeesus on sen meille opettanut kehottamalla meitä rukoilemaan näin: "Tapahtukoon sinun tahtosi." Antaessamme ojentaa itseämme, taivumme siten Jumalan tahtoon. Sana "taipuminen" on hyvä tässä yhteydessä, sillä aikamoista vääntämistä tuo Jumalan tahdon totteleminen meille itse kullekin on.

 

Jeesus sanoi: "Lähettäjäni (siis Jumalan) tahto on, etten minä anna yhdenkään niistä, jotka hän on uskonut haltuuni, joutua hukkaan, vaan viimeisenä päivänä herätän heidät kaikki."

 

Katekismuksessamme Jumalan tahdosta kirjoitetaan näin:

 

"Jumala tahtoo kaikille hyvää. Ihmisinä emme kuitenkaan aina käsitä, miten hän toteuttaa tahtoaan maailmassa. Jumalan tiet ovat toisenlaiset kuin meidän tiemme. Sen vuoksi meidän on vaikeaa suostua Jumalan tahtoon."

 

Jumalan tahto on rauha sydämissämme. Siksi on turvallista rukoilla Hänen tahtonsa täyttymistä elämämme kaikissa hetkissä. Siksi on turvallista taipua Hänen tahtoonsa, joka joskus käy yli ymmärryksemme.

 

Meidän pappien sanotaan saarnaavan: Älkää tehkö niin kuin minä teen vaan niin kuin minä sanon. Eikö tuo olekin viisaasti sanottu!?

 

Yksi askel rauhaan on (Paavalin tekstin mukaan) ottaa kehotus vastaan. Pappi tai kuka tahansa muu kristitty ihminen ei oikeastaan voi sanoa kuin nuo edellä sanomani sanat. Meidän kaikkien on todettava: En ole esimerkki hyvästä, mutta voin kertoa sinulle mistä se hyvä löytyy. Se löytyy Jumalan sanasta. Vain siihen me voimme viitata kun pyydämme niin toisiamme kuin itseämme ottamaan kehotuksesta vaarin ja ottamaan sen vastaan. Kehotuksien kehotus, käskyjen käsky löytyy nimittäin sieltä ja kukaan meistä ei pysty sitä täyttämään, nimittäin tätä:

 "Rakasta Herraa sinun Jumalaasi yli kaiken ja lähimmäistä niin kuin itseäsi." Ja jopa vielä enemmän, niin kuin Jeesus päivän evankeliumissa sanoi: Rakasta myös häntä, joka vihaa sinua.

 

Vain Jeesuksella on varaa sanoa: "Oppikaa minusta, ja hän jatkaa: sillä minä olen hiljainen ja nöyrä." (Matteus 11:29). Jeesuksen kanssa seurustellen – siis rukoillen, Raamattua lukien ja lukemaansa mietiskellen – voimme oppia hänestä ja häneltä. Tärkeää on kuitenkin myös yhteys; Yhteys toisiin rukoilijoihin, lukijoihin, kyselijöihin ja seurustelijoihin. Tässä seurakuntayhteydessä me voimme, kaikesta sen inhimillisestä raadollisuudestaan huolimatta, löytää hiljaisen ja nöyrän Herran ja vierellä kulkevan lähimmäisen. Voimme löytää Herran, jonka kehotus voi käydä yli ymmärryksemme.

 

Tähän yhdessä ja yhteydessä olemiseen liittyy myös yksi rauhan askel: yksimielisyys. Paavali kirjoittaa:

"Jos kerran yhteys Kristukseen rohkaisee ja hänen rakkautensa suo lohdutusta, jos Henki meitä yhdistää ja jos tunnemme hellyyttä ja myötätuntoa toisiamme kohtaan, niin /…/ olkaa yksimielisiä. Liittäköön teitä toisiinne rakkaus, sopu ja sama mieli." (Fil. 2:1-2)

 

Voiko ylipäätään löytyä ajankohtaisempaa tekstiä tämän päivän kirkkoamme ja koko yhteiskuntaa repivään riitaisaan henkiseen ilmastoon kuin tämä jo 2000 vuotta vanha teksti!

 

Mistä siis löytyy rauha ihmisten välille? Mistä löydämme mielenrauhan? Tuossa juuri lukemassani Paavalin kirjeessä hän jatkaa näin:

"Älkää olko mistään huolissanne, vaan saattakaa aina se, mitä tarvitsette, rukoilleen, anoen ja kiittäen Jumalan tietoon." Tähän Jumalan kanssa seurustelemiseen liittyy myös suuri lupaus: "Silloin Jumalan rauha, joka ylittää kaiken ymmärryksen, varjelee teidän sydämenne ja ajatuksenne, niin että pysytte Kristuksessa Jeesuksessa." (Fil. 4: 7-8). Rauha varjelee silloinkin kun ulkoiset puitteet käyvät yli ymmärryksemme.

 

Eero-pappi