… hyvin levänneenä ja nuhaisena. Istuin iltaisin takkatulen ääressä ja luin --- synnintunnustuksia ja synninpäästöjä kirkkokäsikirjasta. Ei varmaankaan mikään joulun bestseller. Tein kuitenkin löydön, josta puhuin Tapaninpäivän illan saarnassani. Tässä siitä pieni lainaus:

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Niin… tuo oivallukseni lähti liikkeelle kysymyksestä: Miksi Jumala haluaa meidän ottavan tosissamme myös puheen synnistä? Miksi Jumala haluaa meiltä synnintunnustuksen? Löysin vastauksen toisaalta lukemistani synninpäästöistä ja toisaalta psalmista 32: 1-5.

Synninpäästöjen, jotka ovat sanoja Raamatusta, mukaan mm. Jumala on ”särkyneen ihmisen lähellä” ja hän ”lahjoittaa elämän.” Psalmin teksti taas kertoo:

Niin kauan kuin minä vaikenin synnistäni, ruumiini riutui ja kuihtui (jae 3a).

Kaiken takana on siis pohjimmiltaan Jumalan rakkaus. Jumala haluaa eheyttää meidät. Hän haluaa meidän olevan kokonaisia ihmisiä, ei rikkirevittyjä eikä pirstaleisia. Jumala haluaa meidän olevan ehjiä ihmisiä. Kun synti rikkoo, niin Jumalan armo eheyttää. Jumala haluaa, että me tulemme jälleen ihmisiksi, kokonaisiksi ihmisiksi.

Synnintunnustus ja siihen liittyvä lupaus syntien anteeksiannosta on kuin prosessi, jossa särkynyt, palasiksi joutunut ihminen eheytyy. Tästä kertoo myös laulu ”Särkynyt saviruukku”. Luin sen ja Olli-Heikki soitti sitä uruilla (toim. huom.). 

Kun minut vihittiin papiksi, niin muistan yhden asian arkkipiispamme saarnasta. Hän sanoi, että papin tärkein työ on julistaa särkyneille synninpäästö.

Me emme voi, kukaan meistä ei voi, välittää suurempaa lahjaa toiselle ihmiselle kuin hänen täydellinen eheytymisensä, hänen aidoksi ihmiseksi tulemisensa. Siihen ei tarvita papin lipereitä, ei, vaan se on meille kaikille annettu tehtävä.

Tällaisin ajatuksin dähden dässä nyd parandelemaan duhaani (tämä viimeinen lause ei ollut enää saarnastani).

Eero-pappi