Nimittäin vanha lapsuusvuosien sarja Pieni talo preerialla. Harvinaisen voimakkan flunssan loppusuoralla tänä aamuna tunsin itseni pitkästä aikaa ihan eläväksi ihmiseksi. Kahvi maistui jo kahvilta, voileipä voileivältä. Hyvin ja levollisesti nukutun yön jälkeen oli kiva ja mukava soljahtaa Ingalsin Lauran ja hänen perheensä tapahtumien keskelle.

Siellähän äidit, isät ja koko kyläyhteisön väki löytää aina ne oikeat ja taianomaisesti kaiken pelastavat sanat ja vieläpä eleetkin. Paha muuttuu hyväksi. Oikeus voittaa. Suru osataan surra, tunteet tuntea.
Niinpä aikani Ingalsin perheen touhuja seurattuani huomasin veteleväni pitkää pätkää yöpöydällä olevasta wc-paperirullasta. Niin paljon se taas itketti.

Hyvältä siinä tuntui erityisesti se, että tapasin taas pienen tauon jälkeen oman sisäisen lapseni. Ikään kuin jotain elämään ja hyvään luottavaa olisi taas pontevasti porskuttanut takaisin paikalleen.

Seuraavan kahvikupillisen myötä ajatukseni kiisi jonnekin kauas menneiseen elämään, erityisen vaikeisiin vuosiin. Silloin sain ensimmäisen kosketuksen psykodraamaan. Psykodraaman keinojahan käytetään nykyään esim. työelämän pulmia ratkaistaessa. Silloin tosin käytetään sanaa sosiodraama tai yksinkertaisesti puhutaan roolinvaihtoharjoituksista.

Tuolta ajalta muistan erään työskentelyhuoneen seinältä lauseen.
"TULLA LUJAKSI JA PYSYÄ PEHMEÄNÄ".
Lause killui siellä katon rajassa pitkälle pahville kirjoitettuna kissankokoisin kirjaimin. Kesti pitkän aikaa - ihan vuosia ennenkuin sisäistin sen merkityksen.

On inhimillistä, että suuret surut ja isot vaikeudet synkistävät ja katkeroittavat mielen. Saattaa käydä niinkin, että liian hyvä ja helppokin aiheuttaa oman sisäisen lapsemme katoamisen.

Tuskin kukaan vältyy elämässään kohtaamasta ikäviä ja vaikeita tilanteita.
On vaan joskus pakko olla lujana.
Tämän saman mieheni sanoisi: "EI OLE KIVA OLLA KILTTI JA SYÖDÄ KALAA!"
Itse kuitenkin pidän enemmän tästä: Tulla Lujaksi ja Pysyä Pehmeänä.
Mielestäni siitä on hyvä pitää kiinni.

Katja