Timo Merenlahti




"Ei siellä rintamalla ollut yhtään miestä, joka ei ainakin joskus pannut käsiään ristiin."  Tämän veteraanin sanan olen kuullut useammastakin suusta.  Rintamaoloissa, kovan paikan tullessa, väsymyksen ja pelon täyttäessä tajunnan, nousi mieleen myös, mihin turvata. Aina ei oma aseistus tai turvaksi kaivettu potero tuntunut riittävän, oli tartuttava siihen turvaan, jonka sanottiin kestävän niin elämässä kuin kuolemassakin. Rukous ja asetakin rintataskussa ollut Uusi testamentti olivat monelle hengen aseita kovassa paikassa.  

Ensi sunnuntaina on sekä Veteraanipäivä että kirkkovuoden Rukoussunnuntai. Päivien aiheet sopivat hyvin yhteen. On syytä kiitollisuudella ja arvostaen muistaa veteraanien, niin miesten kuin naistenkin panosta oman itsenäisen hyvinvointivaltiomme vaiheissa. Tämän päivän Suomi rakentuu monien sukupolvien ponnisteluille.  Jotkut ennen meitä kantoivat raskaimman taakan ja vastuun.  

Rukous ei kuitenkaan ole vain hätätilaan tarkoitettu apu. Se on väylä yhteydenpidossa maailman Luojan kanssa.  Joskus se on vain hiljaisuutta, joskus sanatonta huokausta Jumalan puoleen. Joskus rukous pursuaa kiitoksen ja pyytämisen sanoja.   Silloin kun omia sanoja ei löydy, voi tarttua vaikka virsikirjaan, jonka virret ovat enimmäkseen rukouksia. Tai voi muistella Jeesuksen opettamaa rukousta: Isä meidän.  

Onnellinen se, joka on oppinut kotonaan tai seurakunnassa rukoilemaan. Kirkon parhaita jäseniä ovat ne äidit, isät, mummot tai papat, jotka ovat opettaneet lapselle iltarukouksen. He ovat antaneet jotain korvaamatonta. Olisipa nytkin paljon sellaisia opettajia.  

Jeesus itse opetti: "Anokaa, niin teille annetaan. Etsikää niin te löydätte. Etsivä löytää ja kolkuttavalle avataan."    

Jukka Paarma
arkkipiispa  

saarnaa su 27.4. klo 10 Kaarinan kirkossa piispantarkastuksen yhteydessä