Sunnuntaina heräsin 2.30 ja minuun iski yllättävä halu kirjoittaa blogiin. Kummallinen halu sinänsä, koska minä en ole tunnettu netin ystävänä.Lauantaina oli tapahtunut niin paljon asioita, että ne vaativat tietä purkautuakseen.Päällimmäisenä nousi lauantaiset hautajaiset. Älkää kysykö mitä siellä tapahtui, ajatukset ovat vielä selkiintymättömiä. On vain tunnelmia, kaunis yksinkertaisuus, ankara kaipaus, läheisten koskettava tuki, kiireettomyys. Kauniimpaa en ole nähnyt. Jotain rajoja ylittävää, jota ei edes tarvitse osata selittää.

Paluu arkeen oli oikea pudotus. Viikonloppuna ennen ja jälkeen hautajaisten oli sujunut sairaalassa tyttären vuoteen vierellä. Perjantaisen leikkauksen jälkeen hän on ollut avuttomassa tilassa kädet kipsattuina ja sidottuna ylös telineeseen.Apua hän tarvitsee kaikkeen tekemiseensä. Vaikeinta on ikä, 12-vuotiaasta syötettynä oleminen on tosi noloa, puhumattakaan peseytymisestä ym. Kaksi päivää oli sujunut jokseenkin rauhallisesti asioita opetellessa. Muutos tapahtui palattuani hautajaisten jälkeen sairaalaan. Tytär oli kieltäytynyt yhteistyöstä hoitajien kanssa "mä en ole mikään vauva"-toteamuksella. Hän oli kiukkuinen ja turhautunut, ei todellakaan muistuttanut vauvaa, vaan pikemminkin kärttyisää vanhusta. Kaikki oli huonosti, mikään ei kelvannut. Onneksi isä tuli yöksi. Sunnuntaina äititytär-kahnaus jatkui. Hiukset ponnarille ja irti, peitto päälle ja pois ym. Lopulta neiti veti esiin valttikortin "äiti, mä kerron iskälle miten sä kohtelet mua!". Siinä oli tauon paikka, kävely raikkaassa ilmassa teki hyvää. Aloin miettiä sukulaisia sillä silmällä minkälaisia vanhuksia he tulevat olemaan. Entä minä itse? Terveenäkin on vaikea ottaa apua vastaan, oma tapa tehdä asioita on niin tiukassa. Avuttomuus ja itsemääräämisoikeuden menettäminen on ajatuksenakin kauhea. Avun pyytäminen ja vastaanottaminen vaatii nöyrtymistä.Jumalallekin tulee asiat  vietyä usein vaiheessa, kun itse on kaikkensa yrittänyt ja viimein on selkä seinää vasten. Miksi? Voisikohan siinäkin olla muutoksen paikka.

Tämän viikon sukkuloin työn,sairaalan ja kodin väliä ja yritän kasvattaa kärsivällisyyttä tulevaisuutta varten.

T.Vilijonka

ps. 1.lapset ovat opettaneet, että pitää käyttää nimimerkkiä netissä, muuten tulee vaikeuksia (?)2.sitäpaitsi Johanilta menee ainakin 3 minuuttia keksiä kuka olen.3.on helpompi kirjoittaa näin (itsekritiikki ei iske niin lujaa)