Tammikuussa lopetin kappalaissaarnani vertaukseen Tuomaan evankeliumista, vaikken osannut sitä selittää:

"Isän valtakunta on kuin nainen, joka kantoi täysinäistä jauhoruukkua päänsä päällä. Kun hän kulki tietä pitkin ja oli vielä matkan päässä kotoa, ruukun kädensija särkyi, ja jauhot valuivat hänen taakseen tielle. Nainen ei tiennyt siitä, sillä hän ei havainnut vahinkoa. Kun hän saapui kotiinsa ja laski ruukun maahan, hän huomasi sen tyhjäksi."

Sakastissa arkkipiispa sanoi, että vertausta voisi pitää esillä muutenkin ja myös selittää sitä. Tässä työtä käskettyä, sillä silmiä sairastaessaan joutuu miettimään, miltä asiat näyttävät:

On hyvä, että meillä on joku tavoite ja tehtävä, mutta emme koskaan voi olla varmoja siitä, että juuri siinä tapahtuu Jumalan tahto. Ennemminkin se saattaa toteutua silloin, kun työmme näyttää valuvan hukkaan. Näin ollen ei kannata suhtautua työhönsä turhan tärkeästi. Ei sen niin väliä, mitä tehdään, kunhan tehdään jotakin, kuten Pirjo jossain unohtamassani yhteydessä sanoi. Tehdään strategioita ja toimintasuunnitelmia ja toteutetaan niitä sen verran kuin uupumatta jaksamme, laski jäsenmäärä minkä verran tahansa.

Minusta se asenteemme että työyhteisönä olemme kuin ikuisella luokkaretkellä on oikein hyvä.

Merja