”Minä otan teidän rinnastanne kivisydämen pois ja annan tilalle elävän sydämen.” Hes. 36: 26

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Joskus ihminen selittää kaiken järjellä, eikä anna tunteille mitään arvoa. Hän kieltää tunteensa epäluotettavina ja hetkellisinä. Hän ei halua kuunnella niitä, vaan hakee perustelut toiminnalleen jostain muualta kuten siitä, miten muut ihmiset näyttävät toimivan tai mitä auktoriteetit käskevät.

 

Hänen sydämensä on kuin kiveä. Hän ei kuule sen puhuvan mitään. Hän pelkää tunteiden näyttämistä niin paljon, ettei uskalla edes pelätä. Hän hakee turvallisuuden tunnetta itsensä ulkopuolelta omaisuudesta ja turvalukoista, vakuutuksista, varmoista mielipiteistä ja tiukennetuista säännöistä. Hän välttää riskejä. Tai hän päinvastoin heittäytyy pelkäämättä tekemään asioita, joita kannattaisi pelätä.

 

Hän ei anna itselleen lupaa olla vihainen, vaan hän käpertyy itseensä ja suostuu kiltisti kaikkeen, mitä muut häneltä vaativat. Hän ei uskalla koskaan sanoa ”ei”. Tai kun hän ei uskalla olla vihainen siitä, mikä häntä loukkaa, hänen vihansa voi myös pukeutua katkeruudeksi ja äkäisyydeksi kaikkea mahdollista kohtaan. Hän sanoo kaikkeen ”ei”. ”Ei se noin ole, vaan näin.”

 

Hän kieltää myös syyllisyytensä, ja syyttää sen sijaan muita. Tämän osasi jo parin vuoden ikäinen hoitolapsenikin taannoin, kun moitin häntä toisten leikkien häiritsemisestä. – ”En minä ole tuhma. Minä olen kiltti. Sinä olet tuhma”, hän ilmoitti vakaasti. Tämän osaavat myös jotkut naispappeuden vastustajat, jotka eivät katso syyllistyvänsä virkasisartensa syrjintään, vaikka eivät toimita messua näiden kanssa, mutta kokevat itse tulevansa syyttä syrjityiksi.

 

Tai sen sijaan, että tunnustaisi oikean syyllisyytensä omiin rikkeisiinsä, pelkän järkensä varassa toimiva ihminen syyllistyy kaikesta mahdollisesta ja mahdottomasta ja muidenkin puolesta. Mielellään hän taistelee tasa-arvon ja oikeudenmukaisuuden puolesta. Tämän osaavat monet naispappeuden kannattajat.

 

Hän ei kehtaa hävetä. Niinpä hän käyttäytyy häpeämättömästi. Tai päinvastoin ryhtyy enkeliksi, joka vain auttaa muita ja pitää huolta ennen muuta hyvästä maineesta. Kaiken hävettävän hän salaa sekä itseltään että varsinkin muilta.

 

 

Jer.31: 33-34 Jumala lupaa tehdä uuden liiton kansansa kanssa: ”Tämän liiton minä teen Israelin kansan kanssa tulevina päivinä, sanoo Herra: Minä panen lakini heidän sisimpäänsä, kirjoitan sen heidän sydämeensä. Minä olen heidän Jumalansa, ja he ovat minun kansani. Silloin ei kukaan enää opeta toista, veli ei opeta veljeään sanoen: 'Oppikaa tuntemaan Herra!' Sillä kaikki, pienimmästä suurimpaan, tuntevat minut, sanoo Herra. Minä annan anteeksi heidän rikoksensa enkä enää muista heidän syntejään."

 

Ajattelen, että tässä on kyse samasta asiasta kuin tämän helluntain evankeliumissa. Jeesus lupaa että sekä Isä että hän tulevat sen luokse, joka häntä rakastaa, ja jäävät sinne asumaan. Hän lupaa tällaiselle ihmiselle myös Puolustajan, Pyhän Hengen. Se joka Jeesusta rakastaa, noudattaa hänen sanaansa. Hän saa olla rohkea, hänen ei tarvitse vaipua epätoivoon, sillä hän saa toisenlaisen rauhan kuin minkä maailma antaa.

 

Ajattelen, että tuo toisenlainen rauha voisi olla lupa kuunnella omaa sisintään ja kuulla siinä Jumalan ääni. Se voisi olla rohkeutta olla kuuntelematta järjen ääntä. Se voisi olla rohkeutta kuunnella omia tunteitaan rehellisesti Jumalan turvallisessa läheisyydessä. Se voisi olla sen myöntämistä, mitä oikeasti pelkää. Se voisi olla vihaisuutta siitä, mikä pohjimmiltaan harmittaa. Se voisi olla syyllisyytensä tunnustamista siitä, mitä on oikeasti tehnyt tai sanonut tai ajatellut tai laiminlyönyt. Se voisi olla sen häpeämistä, mikä oikeasti nolottaa. Se voisi olla nöyrtymistä, omasta itsestä luopumista ja heittäytymistä Jumalan armon varaan.

 

Silloin ei tarvitsisi enää hakea rauhaa sieltä, mistä maailma sitä hakee. Tärkeämpää kuin turvallisuus tai jännitys, kiltteys tai kriittisyys, viattomuus tai oikeudenmukaisuus ja tasa-arvo, kaunis julkisivu tai räväkkyys olisikin anteeksianto, ilo ja rakkaus.

 

Silloin ihminen vain tietää, mitä on tehtävä, ja myös tekee sen, päättelemättä ja seurauksia laskelmoimatta. Jos jotain on tunnustettava, hän tunnustaa sen sille jolle asia kuuluu tunnustaa, selittelemättä ja puolustelematta, vaikka siinä menisikin pohja koko entiseltä olemiselta. Sellaisena hetkenä, jolloin ihminen on kadottanut itsensä, hän voi olla täysin rehellinen. Ei ole enää mitään menetettävää, kun kaikki on jo mennyt.

 

Mutta kun vanha on kuollut, uusi voi syntyä. Voi syntyä ilo siitä, että on olemassa, ja halu jakaa iloaan ja rakkauttaan muillekin, käskemättä ja suorittamatta ja vastapalvelusta odottamatta. Voi oppia ottamaan rakkautta vastaan miettimättä, millä sen maksaisi takaisin. Ilon ja rakkauden voimalla voi kestää vastoinkäymiset, todellisuuden ja itsensä, myös retkahduksensa. Mikään tunnetila ei ole pysyvä, mutta anteeksianto mahdollistaa kasvavassa määrin myös rakkauden kokemisen.

 

Ja kun ihminen tulee rakastetuksi ja rakastaa, hän uskaltaa nähdä myös totuuden. Hän näkee ensin itsensä sellaisena kuin on, ja sitten toiset ihmiset sellaisina kuin he ovat, ja lopulta ehkä tämän maailmankin sellaisena kuin se on. Hänen ei enää tarvitse tavoitella onnea ja tyytyväisyyttä hankkimalla jotain lisää, koska kaikki on jo tässä. Hän voi levätä, ja samalla tehdä sitä hyvää mikä haluaa tulla tehdyksi.

 

 

Tätä saarnaa kirjoittaessani olen käyttänyt avukseni Antti Pietiäisen kirjaa Tunne, antitunne, perimä, johdatus tunteiden dynamiikkaan. Kirjassa kuvataan, millaisia tunteita ja missä järjestyksessä ihminen kohtaa silloin, kun hän luopuu järjen vallasta ja heittäytyy käsittelemään tunteitaan. Minusta kuvaus on hyvin totta sekä Raamatun että oman kokemukseni valossa.

 

Kristillisin sanoin: Meissä asuu Isä, Poika ja Pyhä Henki. Isä luo meissä uutta elämää. Pojan kanssa saamme kadottaa ja kuolettaa sen, mikä meitä sitoo. Pyhä Henki luo välillemme yhteyden. Mikään tästä ei tapahdu yhdellä kerralla tai kertakaikkisesti, vaan vähitellen ja yhä uudestaan.

 

Tunnustakaamme yhteinen kristillinen uskomme tähän Jumalaan.

 

Merja Auer