Viime lauantaina mieheni huuteli olohuoneen nurkasta Rakastavansa! Että oli kiva lähteä töihin. Tosin se isoon ääneen ilmaistu Isotunne kaikui koko rappukäytävälle, mutta mitäpä siitä.

Papinholmassa kasteporukan pitopalvelu odotti ja talon mööplaaminen juhlakuntoon alkoi. Ensi viikon muistotilaisuusihmiset olivat Kaarinassa asioilla ja toivoivat pääsevänsä tutustumaan tiloihin Poikluomassa. Onneksi autoilu sujuu nykyään, ainakin Kaarinassa jo aika kivuttomasti.

Kohtasin asiakkaat ekan kerran ts. sijaiseni oli keskustellut heidän kanssaan jo menneellä viikolla. Näin keskeltä juttuun hyppääminen vaatii aina tavallista enemmän aistimista ja niiden oikeiden sanojen löytämistä. Tällä kertaa tuli sellainen Jes mä osasin! Mä onnistuin! -fiilis.

Takaisin Papiholmaan. Kastekahvit oli jo hyvässä vauhdissa ja tunnelma välitön ja valoisa. Kutsuin perhettä maanantain perhekahvilaan. Ai, tämäkö se paikka on ja sitä rataa.

Kotiin lähtiessäni tyttäreni soitti ja siirsi sunnuntaiksi ajatellun lapsenvahtikeikan Nyt ja Heti. No, mummi haki yöpaitansa ja unohti hammasharjansa, keksi kyllä ottaa punaviinipullon pohjan föliin ja eiku menoks.

Perillä Livia 1,5 v kipitti vastaan ja ilmotti MUMMIn saapuneen eikä enää MUUUUMIn. Nuorten lähdettyä putosin lattialle, ihan lapsentasolle. Olemaan muumi, puhelinvastaaja, apina, nuuskuttelija, pusuttelija. Pienen ihmisen luottavaiset kädet kaulalla poski poskea vasten, tuoksusta, pehmeydestä ja höpötyksestä höpertyneenä. Puolenyön aikaan uni lopulta voitti. Ote mummin sormesta hölleni ja tuttipullo pyörähti lattialle.

Vein neidon isoon sänkyyn jatkamaan uniaan. Kurkistin puhelimeeni, sinne oli tullut viesti pitopalveluihmiseltä, että pursotin oli jäänyt Papparin jääkaappiin...

Sohvalle - Saran tekemää makaronisalaattia iso lautasellinen ja punkkulasillinen.

Siinä yön hiljaisuudessa todella mietin, että oliko tämä elämäni onnellisin päivä. Niin huikean ihania olivat ne onnistumisen, jakamisen ja kaiken hyvän tuntemiset olleet.

Katja