Joh. 6: 24-35
Tätä saarnaa ovat lisäkseni olleet valmistelemassa Poikluoman naistenpiiriläiset ja seurakunnan nettipäiväkirjan eli blogin lukijat.
Johannes kertoo kuudennen luvun alussa, kuinka Jeesusta seurasi suuri väkijoukko. Ihmiset olivat nähneet tunnusteot, joita hän teki parantamalla sairaita. He halusivat nähdä lisää. Jeesus oli aikansa superjulkkis, jolta ihmiset hakivat elämyksiä, jotain elämää suurempaa, jotain mikä katkaisisi arkisen tylsyyden.
Ihmiset seurasivat Jeesusta kauas, Galilean järven toiselle rannalle. Siellä Jeesus tyydytti heidän kaipuunsa. Hän ruokki viisi tuhatta miestä viidellä leivällä ja kahdella kalalla. Ihmiset innostuivat: "Tämä on todella se profeetta, jonka oli määrä tulla maailmaan." Jeesus pelästyi heidän intoaan tehdä hänestä väkisin kuningas ja vetäytyi vuorelle yksinään.
Meilläkin on toisinaan selkeä käsitys siitä, mitä olisi määrä tapahtua, jotta juuri meillä olisi viihtyisämpää. Ehkä se olisi parantuminen tai jonkun kuuluisuuden näkeminen tai kuuleminen, jännittävä seikkailu tai jotain ihan muuta.
Meillekin joskus annetaan, mitä haluamme. Mutta emme voi loputtomiin saada aina vain entistä suurempia ja ihmeellisempiä kokemuksia. Tästä kirjoitetaan nettipäiväkirjassa näin: "Jos lähdetään vain ihmeiden perään, mikään ei riitä. Tuo joukko oli jo nähnyt tekoja, mutta edelleen kyselivät, mitä parempaa vielä olisi tulossa, että uskottaisiin. No end."
Jeesus näkee ihmisten huvittelun halun taakse. "Ette te minua sen tähden etsi, että olette nähneet tunnustekoja, vaan siksi, että saitte leipää ja söitte itsenne kylläisiksi." Ihmisillä on tärkeämpiäkin tarpeita ja syitä hakeutua Jeesuksen luo kuin ihmeiden ja elämysten kaipuu. Paula kirjoittaa: "Perheenäitinä minusta on aika luonnollista, että ihmiset etsivät myös konkreettista vatsantäytettä, vaikka Jeesus muistuttaakin, että elämän leipä on tärkeämpää. Jos meillä olisi useammin mahdollisuus aterioida toistemme kanssa, eri kokoonpanoissa, oppisimme tuntemaan toisemme ja kokisimme syvempää yhteyttä keskenämme."
Monelle kirkko on tullut rakkaaksi kuin koti, ja siellä olevat tutut ihmiset ovat melkein kuin omaa perhettä. On mukava tulla yhteen, tavata tuttuja ja vaihtaa kuulumisia, juoda kahvit. Jollekin toiselle tämä rakennus on kolkko monitoimitalo, seurakuntakeskus, ei mikään oikea kirkko, ja ihmisetkin täällä tuntuvat etäisiltä.
Poikluoman naistenpiirissä toivottiin, että täällä Kaarinan kirkossa voisimme opetella tulemaan hyvissä ajoin istumaan hiljaiseen kirkkosaliin ennen jumalanpalveluksen alkua. Sinänsä tärkeitä kuulumisia voisi vaihtaa eteisen puolella. Hiljaisuus hoitaa, kun siihen ensin tottuu.
Meillä on muitakin toiveita ja käsityksiä siitä, miten toisten huomioon ottamisen pitäisi toteutua varsinkin kirkossa ja millaista ihmisten välisen yhteyden pitäisi olla. Koetamme elää näitä unelmia todeksi, mutta emme voi toteuttaa niitä toisten puolesta. Ne eivät sitä paitsi voi tyydyttää kaipaustamme loppuun asti. Ruumiin ravinto ja toistemme seura ovat katoavaa ruokaa, mannaa, joka tulee Jumalalta, mutta jota riittää vain päiväksi kerrallaan. Vaikka yhteisymmärrys syntyisi, syvinkin ystävyys voi jonain päivänä loppua. Perheenjäsenen voi menettää. Tärkeimmästäkin työstä tai tehtävästä voi joutua luopumaan. Ruoka ei voi riittää loputtomiin tässä maailmassa.
Jeesus lupaa meille enemmän, katoamatonta ruokaa, joka vie nälän ainiaaksi. Mitä tuo ruoka on? Mitä on iankaikkinen elämä jo tässä maailmassa?
Naistenpiirissä puhuttiin siitä, kuinka ihmiset hakeutuessaan seurakuntaan hakeutuvat myös Jeesuksen luo. Mitä he siitä saavat? "Kirkosta löytää rauhan. Koko miljöö huokuu rauhaa. Kirkkoon voi aina mennä, silloinkin kun ahdistaa. Sieltä voi etsiä apua ja neuvoja. Siellä saa olla omissa ajatuksissaan, sieltä voi hakea lohdutusta."
Iankaikkinen elämä on piiriläisten mukaan vanhanaikainen usko Golgatan työhön ja ansaitsemattomaan armoon. Se lopettaa riittämättömyyden tunteesta johtuvan ahertamisen ja yrittämisen ja antaa sen sijaan tekemisen ilon. Marttana ja Mariana saa välillä kuunnella ja välillä tehdä, jatkaa Jumalan työtä maailmassa.
Nettipäiväkirjan kommenteissa kerrotaan, kuinka välillä ahdistaa kun ei pysty keksimään selitystä aivan kaikelle mitä elämässä tapahtuu. "Onneksi silloin voi turvautua itseä suurempaan Jumalaan. Se on aikamoinen ihme."
Siellä kysytään myös, onko meillä muuta kuin Raamattu ja Pyhän Hengen johdatus? Ja lisätään:
..ja käytännön kokemus, että uskolla on merkitystä jokapäiväisessä elämässä, että se toimii - kaikesta huolimatta!
Kun Jeesus oli sanonut olevansa elämän leipä, hän jatkoi puhumalla siitä, kuinka hänen lihansa on todellinen ruoka ja hänen verensä todellinen juoma. Sen kuultuaan monet hänen opetuslapsistaan sanoivat: "Sietämätöntä puhetta! Kuka voi kuunnella tuollaista?" Monet lakkasivat kulkemasta hänen mukanaan.
Ehkä heille ei riittänyt Jumalan teoiksi usko Jeesukseen. Ehkä heille oli liikaa vaatimus vain ottaa vastaan ansaitsematon armo. Ehkä he olisivat halunneet itsekin olla jotakin suurta.
Jeesus kysyi niiltä kahdeltatoista: "Aiotteko tekin lähteä?" Simon Pietari vastasi hänelle: "Herra, kenen luo me menisimme? Sinulla on ikuisen elämän sanat. Me uskomme ja tiedämme että sinä olet Jumalan Pyhä."
Uskon äidinkieli on kuvakieli. Meillä ei ole niin tarkkaa tietoa Jumalasta, että voisimme hänet lopullisesti määritellä. Pietarin jälkeen moni muukin on silti koettanut pukea uskoaan sanoiksi. Vuonna 325 kirkko järjestäytyi, kun keisari Konstantinus Suuri lopetti kristittyjen vainot Rooman valtakunnassa. Piispojen ekumeenisessa kirkolliskokouksessa otettiin silloin yleiseen käyttöön Rooman seurakunnan uskontunnustus, jota nykyään kutsutaan apostoliseksi uskontunnustukseksi. Lutherin mukaan uskontunnustus kertoo meille, mitä Jumala meille lahjoittaa.
Tunnustakaamme siis kiitollisin mielin yhteinen kristillinen uskomme.
Merja Auer
Kiitos asianosaisille.
Kommentit