Eilen oli juhlapäivä, ja minulla oli juhlamieli.

Tuomiokirkossa klo 10 lähti pieni kulkue ristin perässä kohti alttaria, minä siinä yhtenä. Kirkossa oli paljon tuttuja, lähes kaikki olivat pappeja, naisia ja miehiä. Siinä oli hyvä kulkea kohti alttaria, kohti palvelutehtävää. Aivan yhtä juhlallinen ei olo ollut kuin 20 vuotta sitten, mutta selkäpiissä väreili kuitenkin. Sain tehdä papin keskeisintä työtä, jakaa ehtoollista: Kristuksen veri, sinun edestäsi vuodatettu.

Turun kristillisellä opistolla jatkoimme. Piispa Kari Mäkinen piti syvällisen esitelmän aiheesta Mistä pappeudessa on kysymys. Miehen ja naisen yhteisen viran korostus oli vahva. Tunnelma oli leppoisa ja sopuisa, yhteydestä iloitseva. Tietysti oli niin, että toisin ajattelijat puuttuivat, siksi oli niin helppo olla. Iloitsin myös mukana olleesta kumppanuuskirkkomme, El Salvadorin luterilaisen kirkon, pastorista Blanca-Irmasta ja hänen tervehdyksestään. Hän toimii pappina seurakunnassa, jonka edelliset papit ammuttiin reilu vuosi sitten kirkkonsa oven edessä. Me emme sentään joudu tekemään työtä henkemme kaupalla...

Tänään yksi toimittaja kysyi, milloin minun mielestäni naispapeista tulee pappeja, eli milloin etuliite nais- jää tarpeettomaksi. Mielestäni se aika on jo, ainakin Kaarinassa.

Levollisin mielin

Pirjo