Hämmästyin melkoisesti, kun luin Raamatusta Paavalin toista kirjettä Korintin seurakunnalle. Ihminen, julistaja ja evankelista, joka kirjoittaa aikaisemmin samalle seurakunnalle: ”Voi minua, ellen evankeliumia julista” (1. Kor. 9:16), kirjoittaakin nyt elämänvaiheistaan seuraavasti:

”Lähdin sitten Trooakseen julistamaan Kristuksen evankeliumia ja siellä minulle avautui ovi Herran työhön.” <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Ja tässä tulee sitten hämmästykseni syy, Paavali nimittäin jatkaa:

”Henkeni ei kuitenkaan saanut rauhaa, kun en tavannut siellä veljeäni Titusta, ja niin jätin hyvästit seurakunnalle ja jatkoin matkaa Makedoniaan.” (2. Kor. 2: 12,13)

Paavalille(kin) ystävyys oli niin tärkeä asia, että hän – ainakin hetkeksi – jätti jo hyvin alkaneen ja tuloksia tuottaneen työnsä ja lähti etsimään ystäväänsä. Tästä kohtaamisesta Paavali kirjoittaa hetken päästä huikeasti näin:

”Makedoniaan tultuamme emme saaneet hetkenkään rauhaa. Meitä ahdistivat kaikenlaiset vaikeudet, ulkoapäin taistelut, sisältäpäin pelot. Mutta Jumala, joka rohkaisee masentuneita, lohdutti meitä antamalla Tituksen tulla luoksemme.” (2. Kor. 7: 5,6).

Rauhatonta, ahdistunutta, pelokasta ja masentunutta Paavalia (on muuten aika rohkea ja rohkaiseva itsetilitys) Jumala rohkaisee nyt ystävän kohtaamisella!

Ystävä – mikä valtava siunaus sinä oletkaan, Jumalan lähettämä lohduttaja, vaikka et sitä itse ehkä tällä tavalla ajattele. Ehkä on parempi, ettet näin ajattele, niin voit todella aidosti olla ystävänä, siinä vierellä kulkijana. Pistät käden toisen olkapäälle, halaat, kuuntelet, ehkä sanot joitakin sanoja. Tärkeintä on kuitenkin se, että olet ja minä tiedän sen.

Eero-