Tänään oli rippikouluryhmämme konfirmaatio. Oli kuumaa, mutta ihanan juhlallista. Viikko poissa maailmasta teki hyvää. Leirin vilskeessä ei ehtinyt ajatella kuin leiriin liittyviä asioita. Nuoret olivat normaaleja aktiivisia teinejä. Isosia tuli itketettyä yhtenä aamuna, kun heille ei oikeen aikaa riittänyt kaiken perusteluun. Eli melko normaalia oli. Itselle parasta oli yhden ryhmän puhuttelu, jonka seurauksena syntyi henkilökohtainen kontakti joka nuoreen. "ihmissuhteissa pätee sama kuin haikalaan, jos se ei kaiken aikaa ui, se kuolee" Woody Allen. Haa pikkuhait. Yhteys syntyi myös hoitotoimenpiteissä, kolmantena päivänä aloin kirjata niitä ylös. 13 eri merkintää ottaen mukaan konfirmaation kuumeiset ja yhden oksentelijan. Ei mitään vakavaa, mittaamista ja kipulääkkeitä vaan. 

Paluu arkielämään oli myös mukavaa. Viikko poissa kotoa teki hyvää. Vilijonkan lapsetkin olivat olivat saaneet kaikkea aikaan viikon varrella. Enimmäkseen kasvaneet ja itsenäistyneet. Esikoinen oli hankkinut sydänsurun, keskimmäinen elämän (ystävä, musiikkia ja laituri) ja loput kaksi ylittäneet saldorajoituksensa ( kuopuksen puhelin on kiinni seuraavat kolme kuukautta). Lisäksi kuopus oli sulautunut osaksi sohvakalustoa.Mies ei ollut kasvanut vaan vanhentunut noin vuoden ja piristääkseen tylsää kotielämää oli ostanut soittimen (tämä on perhetraditio). Ja minä vaan kuuntelin ja ymmärsin oli niin leirifiilis päällä.  Eli leiri  tekee parempia ihmisiä.

Kunstenissa näin viime minuutilla ennen lähtöämme oman vanhan isoseni. Emme ole nähneet viiteentoista vuoteen, mutta koska ihminen ei muutu tunnistimme toisemme pienen empimisen jälkeen. Vartin kuluttua mieheni soitti ja kertoi , että toinen omista isosistani oli tulossa kylään heti kun tulisin leiriltä kotiin. Samana päivänä tapasin kaksi omaa isostani.(leiristä on noin 100 vuotta)  Hieno juttu! Tosin pudotus maan pinnallekin tuli pian, kun vaihdoin kuulumisia isosteni ja yhden kurssikaverini kanssa. Heillä kaikilla oli rippikoulutyökokemusta vähintään neljä kertaa minua enemmän. Tulin siihen tulokseen, että aivan arpapeliä on millaisen ryhmän saa. Vaikuttaako edes rukous. Yksi oman isoseni ryhmä oli polttanut pari vuotta sitten vahingossa ulkohuusin tumpeillaan ja saattanut koko leirin vaaraan.  Kehottivat jättämään leikin, kun se vielä on hauskaa.

Nyt on aika lomailla ja palata työhuoneeseen vasta, kun alkaa onnen aika eli Vilijonkan lapset pääsevät koulujen kuriin ja sisäruokintaan.

Aurinkoisia päiviä kaikille!

T: Vilijonka