ollakseen ihminen ihmiselle,
ollakseen itse ihminen.
Ensi sunnuntain kirkolliset tekstit puhuvat lähimmäisestä ja hänen rakastamisestaan. Monilla meistä on varmasti paljon kokemuksia siitä, miten lähimmäiset ovat tulleet luoksemme juuri silloin, kun olemme tarvinneet heitä eniten. Tällaisia ihmisiä muistelemme vielä vuosien ja vuosikymmentenkin jälkeen kiitollisuudella ja lämmöllä.
Monilla meistä on myös kokemuksia siitä, miten lähimmäisemme, kenties kaikkein lähimpämme, on kerran toisensa jälkeen pettänyt uskomme ja luottamuksemme toiseen ihmiseen ja saanut meidät vaipumaan yksinäiseen, pimeään toivottomuuteen. Sen kokeneet tietävät, että on olemassa laakso, jonne ei yksikään valonsäde yllä.
Raamatussa puhutaan paljon siitä, miten meidän tulisi rakastaa veljiemme ja siskojemme lisäksi vihamiehiämme ja vainoojiamme. Ehkä meille pitäisi puhua entistä enemmän siitä, miten meidän pitäisi oppia rakastamaan myös itseämme. Armahtamaan itseämme silloinkin, kun kuljemme kaikkemme lähimmäistemme edestä yrittäneinä ja yksinäisinä toivottoman pimeässä laaksossa.
Jeesus sanoo: ”Tulkaa minun luokseni kaikki te iloa
läheisistänne tuntevat ja tulkaa varsinkin te, joiden mieli on läheistenne
takia murtunut ja olette menettäneet ihmisarvonne, MINÄ annan teille rauhan.”
Merja Elo, vs. seurakuntapastori
saarnaa 17.8. klo 10 Kaarinan kirkossa
Kommentit