Olin viikon Järvenpäässä pastoraalikurssilla, jonka aiheena oli Jumalanpalvelus ja Raamattuteologia. Lähdin vailla motivaatiota, kun en ehtinyt etukäteen paneutua asiaan. Ajattelin sen olevan pakkopullaa minulle. Toisin kävi. Kurssilla oli 17 innostunutta opiskelijaa, joiden työpaikat vaihtelivat Thaimaan, Angolan ja Saksan kautta koko Suomeen. Saimme toisiltamme ja annoimme toisillemme paljon. Mahtava kurssi!

Saimme omassa ryhmässämme tehtävän toimittaa viimeisenä päivänä (tänään perjantaina) messu ja arpa lankesi minulle saarnan kirjoittamiseen. Pistänpä sen tässä sinullekin luettavaksi. Aiheena on "Itsensä tutkiminen" ja teksti on Luukkaan evankeliumin 18. luvusta jakeet 9-14.

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

eero-pappi

 

 

Siellä he ovat molemmat temppelissä rukoilemassa, nuo kaksi miestä, molemmat kansan vihaamina.

Toista vihataan hänen ylenkatsomisensa tähden. Hän teki kansasta eli yleisestä mielipiteestä syntisen ja moraalittoman. Häntä vihattiin, koska kukaan ei voinut saavuttaa niitä ihanteita ja vaatimuksia, joita hän asetti. Hänen vierellään – ainakin omasta mielestään – kaikki muut ovat vajavaisia.

 

Hän, tuo fariseus, oli tekojen mestari, joka tuli hakemaan Jumalan hyväksymistä omille hyville teoilleen. "Minä paastoan ja minä maksan kymmenyksiä enemmän kuin on tarpeen. Minä teen niin paljon hyvää, etkö jo sitä huomaa!"

 

Samalla minä aivan kuin siinä vierellä häntä katsellen muistelen tuttua laulua: "Sydän kun auki on, sinne Jeesus tekee asunnon". Nyt sanoitan tuota laulua hiukan uudestaan näin muuttaen: "Sydän kun auki on, sinne aina joku tekee asunnon". Fariseuksen sydämeen oli asunnon tehnyt "MINÄ itse" eikä sinne enää muuta mahtunut. Jumalaa hän tarvitsi vain oman erinomaisuutensa todistajaksi.

 

Näen selvästi tuon ylpeän ja kovan, pystypäisen miehen kasvot ja tunnistan niissä tutut piirteet. Omat kasvonihan ne siinä näin.

 

Tuo toinenkin mies on kansan hampaissa, hän ahneutensa ja selkärangattomuutensa vuoksi. Ei tuo publikaani varmaankaan ollut sen pahempi kuin kukaan muukaan. Mutta kun tilaisuus tekee varkaan ja niitä tilaisuuksia oli todella riittänyt, niin hän oli käyttänyt niitä hyväkseen. Aivan niin kuin kuka tahansa muukin olisi hänen tilanteessaan tehnyt! Eikö olisikin? Olisihan!?

 

Hän tuli silmät kyynelissä ja pää painuksissa. Taas kerran hän oli yrittänyt vastustaa kiusausta, mutta turhaan. Houkutus oli käynyt liian suureksi. Ei hän uskaltanut olla erilainen.  Kaikki muutkin työtoverit ja ystävät tekivät samoin. Ai niin… ei ehkä ystävät, sillä ei hänellä oikeastaan ystäviä ollut.

 

Hän ei uskaltanut häpeältään nostaa kasvojaan, mutta aivan vilaukselta ne kuitenkin näin. Kyynelsilmin tuo mies minuun hetken katsoi ja siinä ne näin taas: minun omat kasvoni.

 

Molemmat tulivat Jumalan kasvojen eteen rukoilemaan ja paljastamaan todellisen sydämensä Hänen edessä ja heille – sydämeni fariseukselle ja publikaanille – Jeesus julisti tuomionsa:

Toinen on vanhurskas, Jumalan tuomioistuimen edessä syyllisyydestä vapaa, toinen ei. Eikä mitään selittelyjä tarvittu, tilanne oli mustavalkoinen joko/tai.

 

Vanhurskas…, Jumalan tuomioistuimen edessä, syyllisyydestä vapautettu… Eikö tässä olekin päämäärämme, jota me kaikki kelpaamme ja johon me kaikki pyrimme, vanhurskauteen, syyllisyydestä vapauteen. Ja vielä enemmän: tämä on se päämäärä, johon Jumala itse kunkin meidän elämässämme ennen kaikkea pyrkii.

 

Mietin Paavalin sanoja: "Sinä olet Pyhän Hengen temppeli. Jumala on tämän Hengen sinulle antanut."

Kun katsoin itseeni ja sydämeeni – sinne sisälle temppeliin – ja näin siellä nuo molemmat rukoilijat niin hätäännyin. Ylpeys ja nöyryys olivat tulleet Jumalan kasvojen eteen pyytämään Häneltä oikeutusta elämään.

Hätäännyin, sillä muistin sanat: "Jumala on ylpeitä vastaan, mutta nöyrille hän antaa armon". Ylpeys ei saa oikeutusta elää sydämessäni. Ylpeys ei koskaan lähde eikä koskaan elä vanhurskaana.

Siksi hätäännyin, koska näin, miten ylpeys, tuo fariseus, täytti sydäntäni ja pyysin apua: "Oi sinä kaikkein armollisin, ristiinnaulittu Herra Jeesus Kristus. Armahda minua."

 

 

Kuulin silloin Jeesuksen lempeistä lempeimmät sanat:

»Ystäväni, ole rohkealla mielellä, sinun syntisi annetaan anteeksi.»

 

Minä ja sinä, me kaikki Pyhän Hengen temppelit, ylpeyden ja nöyryyden taistelukentät, me saamme luottaa Jumalan lupaukseen, jonka profeettaveljemme Hesekiel meille välittää:

 

Minä annan teille uuden sydämen ja teidän sisimpäänne uuden hengen. Minä otan teidän rinnastanne kivisydämen pois ja annan tilalle elävän sydämen.

 

Emme tee itsellemme uutta sydäntä, emme rakenna itsestämme temppeliä, vaan Jumala tämän kaiken meille antaa. Ilmaiseksi, lahjaksi ja suuresta rakkaudestaan.

 

Sillä Hän on rakastanut sinua ja minua niin paljon, että Hän antoi Jeesuksen Kristuksen puolestamme, että me rintaamme lyövät, häneen turvautuvat kyynelsilmät, saamme kerran kodin hänen luonaan.